Sanotaan, että ensimmäinen askel on aina se vaikein. Esikoiseni joutui ottamaan näitä aina uudestaan, vaikka se ihan ensimmäinen askel tapahtui jo varhain alle vuoden ikäisenä touhukkaana neitona. Askelluksia kertyi ja vuosia vierähti, kunnes tyttärelläni todettiin synnynnäinen sairaus, joka tulisi vaatimaan lukuisia leikkauksia.
Leikkausten jälkeen tuli aina uusi kuntoutus, taistelu jaloilleen ja seuraava ensiaskel. Jossain vaiheessa mukaan tuli apuvälineitä ja merkittävimpänä pyörätuoli, joka oli apuna aina, kun jalat puutuivat.
Opimme tyttäreni kanssa hiljalleen erilaiseen maailmaan pyörätuolin kanssa kulkiessamme. Maailmaan, jossa ei päässytkään joka paikkaan suorinta tietä, josko kohteeseen päästiin ylipäänsä lainkaan. Toisinaan se vaati jopa sen, että kannoin ensin tyttäreni ja sitten pyörätuolin portaiden, kynnysten tai minkä tahansa esteiden yli. Pyörätuolia on tullut työnnettyä monia kilometrejä, ja haasteiden ilmaantuessa olen huomannut ratkovani mielessäni kyseisiä ongelmia.
Nykyään tytär pärjää hienosti ilman pyörätuolia onnistuneiden tekonivelten ansiosta. Eikä sovi unohtaa myöskään hänen omaa ansiotansa, sisua ja taisteluja jaloilleen sekä aina niitä ensimmäisiä uusia askelia. Hän onkin urheudellaan antanut itselleni näkemystä, että oikeanlaisella asenteella voi päästä pitkälle!
Samaa määrätietoista asennetta löytyy myös puolisoltani. Hänen innostamana, kannustamana ja ideoimana päätimme oman yrityksen perustamisesta. Yhdessä ohjaamme yritystämme jaloilleen ja kohti yhteisiä unelmiamme. Kohti yrityksemme ensiaskelia!
Nyt kun tytär seisoo tukevasti jaloillaan maailmalla, on aika alkaa korjaamaan vuosien aikana kohtaamiamme esteitä porras, reunakivi ja askel kerrallaan.
Kiitos Liinu&Heini